Oli vain keto, siinä kukkia
ja yksi mehiläinen,
joka suoritti tehtäväänsä.
Kukat olivat pahaa aavistamattomia,
aina kallellaan aurinkoon päin.
Aurinko säteillään sokeaksi teki,
mehiläinen melskasi,
riuhtoi,
repi
terälehdet päättyivät huonoon onneen
Mehiläinen itseään tyydytti,
mettä makoisaa maiskutteli.
Hymyili kovan työn jälkeen
ja vihasi
maatuneen kukan mutkatonta olemusta.
Kukka se kasvatti itselleen kakkaroita,
terälehtiä rehenteleviä,
pöyhistellen heteitä päätänsä nosti
kamppaili kedon kukkasten kanssa
kuka loistaisi eniten valoansa?
Kehnosti kävi kukallein,
kun unohtui se kallein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti